Iquitos 22.4. - 26.4.2010

En ole saanut aikaiseksi kirjoitettua päiväkirjaan koko reissun aikana kahta sivua enempää, sääli kyllä. Joten kirjoittelen näitä reissutarinoita joskus vähän pidemmällä kaavalla, muistaa sitten itsekin
myöhemmin mitä tuli tehtyä. Eli ei hermostuta siellä :)





Valittuani ärtyneenä kurssit parin päivän jälkeen huomasin, että kaikki ei ollutkaan mitä halusin. Menin matkailun koulutusohjelman opettajille juttelemaan ja etsimään sopivampia kursseja. Yksi opettajista kertoi, että hänen yhteen kurssiin kuuluisi matka. Sinne siis! Kurssin nimi on Turismo Temático y Servicios de Recreación. En edes tiedä miten kääntää se, mutta erityyppisiin matkailun lajeihin ja vapaa-ajan palveluihin liittyy.


Ennen matkaa:

Vaihtoehtoinamme oli kaksi kohdetta: Iquitos ja Tambopata. Itse en tiennyt juuri mitään kummastakaan, ja mikä tahansa kelpaisi mulle. Aluksi päädyimme Tambopataan enemmistön suosiosta, mutta yhdessä tapaamisessa, (jonne en päässyt), jostain syystä paikka vaihtui Iquitokseen.

Olin päättänyt lähteä tälle reissulle, vaikka se tietäisi rahanmenoa, ja pitäisi kuitenkin säästää sitä vielä heinä- elokuullekin. Hintaa reissulla oli noin 140€ (+lennot).
Hintaan sisältyi:
- Ruuat: aamiainen, lounas ja päivällinen (paitsi ensimmäisenä ja viimeisenä jouduimme illallisen ostamaan itse)
- Majoitus: 2 yötä Iquitoksen kaupungissa, Hostal Ambassador, perusho(s)telli,
  2 yötä Amazonas Sinchicuy Lodgessa, upea ecolodge keskellä ei-mitään, 45 minuttia veneellä  Iquitoksen keskustasta.
- Opastetut retket joka päivä. Matkanjärjestäjänä toimi Paseos Amazónicos. 
- Kuljetukset: kentälle ja takaisin, lukemattomat venematkat.

Tähän päälle vielä lennot, joiden piti kustantaa menopaluuna noin 85€, mutta paikallinen lentoyhtiö LAN Airlines on keksinyt säännön, että ei-perulaiset maksavatkin huomattavasti enemmän. Hintaa lennoille tulikin noin sata euroa enemmän. Hetken sitä jouduin miettimään, mutta olihan se lopulta mentävä. Ajattelin, että jokapäiväisillä opastetuilla retkillä näen varmasti enemmän kuin omatoimimatkalla.

Iquitos:
(Wikipedian mukaan)

• Sijaitsee Perun Amazoniassa, Loreton maakunnassa, Amazon-joen varressa. 
• Kaupungissa on noin 400 000 asukasta.
• Vain 106 m merenpinnan yläpuolella, kuuluu näin selva bajaan, eli matalaan sademetsään.
• Maailman suurin kaupunki jonne ei pääse maanteitse eikä rautateitse. (Lähin maantieyhteys Limaan sijaitsee n. 4-6 päivän jokilaivamatkan päässä.)
• Vedenpinnan korkeusero vuoden aikana on 10-12 metriä
• Vuoden keskiarvolämpötila 28c
• Ilmankosteus noin 85%

 Päivä 1.

Ensin matkaseuran esittely. Kurssi on tarkoitettu toisen vuoden opiskelijoille (matkailun linja kestää 5vuotta), joka täällä tarkoitti sitä, että suurin osa opiskelijoista on 17-18 -vuotiaita. Joitain vanhempiakin opiskelijoita kurssille eksynyt, sekä jostain syystä matkassa oli myös muutama kurssille kuulumaton. 1 opettaja + 25 opiskelijaa.

Lähdimme matkaan torstai-iltapäivällä. Lento oli mukava, nopea, ja upeilla maisemilla. Taisimme lentää melko matalalla koko ajan, joten pääsin ikkunapaikallani ihailemaan maisemia hyvin. Kun astuimme ulos koneesta Iquitoksen lentokentällä, tuntui kuin saunaan olisi astunut. Ilmankosteus teki ensimmäisistä hetkistä sietämättömät, kun vaatetuksena oli farkut ja kaksi paitaa. Kyllä Limassakin on kuumia päiviä ollut, mutta siellä hiki virtasi koko ajan.

Meitä oltiin vastassa kentällä, otimme tavaramme ja hyppäsimme bussin kyytiin kohti hotellia. Matkan aikana koko ajan hymyilevä opas kertoi meille hieman matkakohteestamme. Hän kertoi (ja lähestyessä keskustaa huomasimme), että Iquitoksessa "jos sinulla ei ole moottoripyörää, et ole kukaan". Kaikki, siis kaikki kulkevat joko moottoripyörillä tai riksoilla. Muutaman bussin lisäksi ne olivat lähes ainoat kulkuvälineet mitä kaupungissa näkyi. Tavallisia henkilöautoja oli ehkä joka viideskymmenes kulkuväline. En pimeällä saanut hyvää kuvaa, mutta hauskan värikkään ja kaaoottisen näköistä se oli. Ihana opas oli myös varustautunut vesipulloin, joka oli helpotus kyseisessä tilanteessa.

Saavuimme hotellille ja rauhotuimme hetken. Suihku ja shortseihin vaihto teki varsin hyvää. Lähdimme syömään ja maistoinpa alligaattoriakin. Se oli tosin uppopaistettu rasvassa, joten lihan maku ei juuri erottunut. Kävelimme hieman kaupungilla, ja kävimme myös hieman tanssimassa ja juhlimassa yhden tytön synttäreitä. Suht pieni, mukavanoloinen kaupunki joen varrella.

Olen ainoa vaihto-oppilas tällä kurssilla, joten kielitaitoni laitettiin koitokseen. Muutamat puhuvat kyllä hyvää englantia,  ja loputkin edes muutaman sanan, mutta opettajan yllytyksestä suurin osa puhui ainoastaan espanjaa mulle, ja vaihtoi englantiin vasta jos en ymmärtänyt. Tokihan se on hyväksi mulle. Keskusteluihin isossa porukassa oli yhä vaikea ottaa osaa, sillä ei ole niin helppo "vaatia puheenvuoroa", ja koska sanomisia joutuu kuitenkin vielä miettimään. Kahden tai kolmen henkilön kesken se on kuitenkin jo paljon helpompaa. Tuli sitä kuitenkin juteltua ja tutustuttua porukkaan, mutta mielelläni olin myös omissa oloissa, nautin maisemista ja lomasta. :)


Päivä 2.

Aamusta herätys ja kämäsen aamiaisen kautta lähtö. Rinkka selkään ja oppaan johdolla joelle. Siellä meitä odotti oppaiden lisäksi kaksi venettä, jonka tyyppisillä tekisimme kaikki matkat seuraavan muutaman päivän aikan. Matka kesti ainakin 45 minuuttia, ja minä nautin joka hetkestä. Poissa kaupungista, puhdasta ilmaa, upeita maisemia, joki, sininen taivas, lämmin ilma, ahh.. ei muuta tarvitse. Näimme myös muutamia delfiinejä matkalla. Amazonilta löytyy myös vaaleanpunaisia delfiinejä, jotain mistä en ollut edes kuullut ennen. Animal Planet - I need you!

Aloitimme Itaya-joelta, ja kuljettaja hidasti kun olimme lähestymässä Amazonas-jokea. Opas kertoi joesta, kaloista ja muusta. Näiden kahden (kuten monen muunkin) joen yhtymäkohta oli hienon näköinen. Toinen joki on lähes musta, toinen taas aivan ruskea. Ja ero vedessä oli kuin viivasuora. Nopeasti napattu kuva ei anna sille oikeutta, mutta hienon näköinen oli. Varastetaan siis muilta:

                                                 Lähde

Saavuimme seuraavaan majapaikkaamme, ja oih - se oli ihana. Hiljaisuuden, metsän ja joen takia oli vähän kuin olisi tullut jonnekin ihanalle suomalaiselle kesämökille. Mutta toisaalta taas ei lähelläkään. Hiljaisuus taisi olla se, mistä luonnon ohella nautin eniten. Tilaan kuului päärakennus, eli yksi suuri huone, jossa oli vastaanotto, baari ja ruokailutilat. Siltoja pitkin pääsi huoneille, me olimme jaettu kolmen hengen huoneisiin. Rakennukset oli kummulla, sekä rakennettu korkeille pylväille, ettei korkeankaan veden aikana kay vahinkoja. Pihalta löytyi hyttysverkolla suojattu tila riippumattoineen, sekä muutama katettu tila tuoleineen ja pöytineen, missä voi nauttia päivästä. Kaikkien rakennusten katot on katettu palmupuun lehdillä. Keittiön vieressä aikaa vietti aina kaksi suurta papukaijaa, ja metsän äärellä huoneiden jälkeen näkyi pikkuapinoita puissa.

Paikka tekee asiat ympäristöystävällisesti, ja ecolodgeksi kaikki paikkaa kutsuivat. En tiedä mitä kaikkea tämä tarkoittaa käytännössä, mutta ainakin siellä kierrätettiin, mikä on täällä suht harvinaista. Huoneissa ei ollut sähköä, iltaisin kun tuli pimeää (ja silloin myös oli pimeä) henkilökunta toi jokaiselle huoneelle kaksi öljylamppua, sekä ripustivat niitä ympäri tilaa. Pihat ja sillat olivat upean kauniita siinä valossa. Suihkun vesikin oli aika lailla kylmää, mutta se ei siinä ilmastossa haitannut. Aamulla ja illalla oli kaksi tuntia aikaa, jolloin oli mahdollisuus ladata kameroita ja puhelimia. Minun puhelimessani tosin ei ollut edes kenttää, joten samapa tuo.

 Ennen lähtöä ensimmäiseen kohteeseen saimme huoneemme ja uitimme itsemme hyttyskarkoitteeseen. Siellä niitä riitti. Mitä syvemmälle metsään meni, sitä enemmän ja sitä kiukkuisempia ne oli. Menimme vierailemaan paikallisessa kylässä, Yaguas-heimon luona. Vierailu oli melko samanlainen kuin La Mercedissä, mutta parempi, aidompi. Ja tällä kertaa ei ollu muita kuin me (tai no.. meitäkin oli jo paljon). Opas kertoi heimosta, kuinka heidän oikea kylä on hetken matkan päässä, ja kuinka he pukeutuvat näin vain erikoistilanteissa,  juhliin ja turisteja varten. Hieman heidän elintavoista, ennen ja nyt. Wikipedia kertoo, että heitä on noin 3000-4000, joista 75% naisista ja 25% miehistä puhuvat ainoastaa omaa kieltänsä. Halukkaat saivat kokeilla myös punacaa, paikallista puhallettavaa asetta. Ei siis mikään puhallettava muoviase, vaan putki, josta puhaltamalla ammutaan myrkkynuolia.. (kylläpä taas tämä suomen kieli hallussa). Vierailuun kuului myös siviilisäädyn mukaiset poskimaalit paikallisesta hedelmästä, sekä tanssimista. Tämän jälkeen saimme hieman kierrellä ja ostaa käsitöitä, lähinnä koruja ja erilasia puuesineitä ja soittimia.
Ja voi että muuten ne lapsukaiset olivat sööttejä!

 Takaisin lodgelle lounaalle. Kaikki ruuat olivat hyviä, ja niitä oli tarpeeksi. Eikö se ole onnistuneen aterian salaisuus? Alueelle (sekä Perulle muutenkin) tyypillistä ruokaa tarjosivat buffet-tyyliin. Oli muun muassa paikallista kalaa, yucaa (eräänlainen juuri, kypsentämättömänä myrkyllinen, tarjoillaan esim. paistettuna ranskalaisten tyyliin), Tacacho con cecina  (mössättyjä paistettuja banaanipalloja voin kanssa + kuivattua lihaa), Ají de gallina  (hieman kanaviilokin tyyppinen kanamössö, tarjoillaan riisin ja perunoiden kanssa), Chonta  (jonkun viidakon puun (palmun?) sisällöstä tehty salaatti) ja muita herkkuja. Nälässä ei siis tarvinnut elää, ja ruoka kyllä maistui kun koko ajan on menossa.

Seuraavaksi lähdimme shamaania tapaamaan. En ollut kovin vakuuttunut tästä, odotin jotain pukeutunutta hihhulia hyppimässä padan äärellä. Mutta se olikin melko tavallisen näköinen mies t-paidassaan. Kertoi meille viidakon parannusmenetelmistä, erilaisista juurista ja kasveista. Saimme myös haistaa/maistaa/tunnustella niitä. Maistoimme myös seitsemästä eri juuresta tehtyä juomaa, melko tujua tavaraa. Kaikilla näillä juurilla on eri tarkoituksensa, auttavat erilaisiin vaivoihin. Ei ollut sellainen mitä kuvittelin, paljon aidompi. Kertoi elämästään kylässä, kuinka elää kurinalaista elämää ja tuntee viidakon ja sen kasvit kuin taskunsa. Kertoi myös hyvin paljon Ayahuascasta, monille Madventuresista tutuksi tulleesta vahvasta juuresta, jolla on hallusinogeenisia vaikutuksia. Yksinkertaistettuna juuria kerätään suuri määrä ja laitetaan veteen likoomaan, kunnes saadaan valmista tummaa juomaa. Tarkoituksena puhdistautua, nähdä tulevaa ja mennyttä ja vaikka mitä. Vaaraton ei kuitenkaan. Madventuresissa muistelen, että Tunna varsinkin oksensi muutaman päivän ajan ja kertoi nähneensä ties mitä näkyjä.
Ostin myöhemmin Iquitoksesta korva- ja kaulakorun, jotka ovat tehty tästä juuresta.

Kävelimme läheisissä kylissä, metsillä, pelloilla ja opas kertoi ja vastaili kysymyksiin tarpeen mukaan. Menimme seuraavaksi pienelle katokselle, jossa meille valmistettiin / saimme valmistaa mehua sokeriruo'oista, sellaisia paksuista. Siihen oli oma koneensa, jolla käsivoimalla sai helposti murskattua ison määrän juomaa. Sen jälkeen sihdin läpi, jotta palat jää pois, hieman limeä sekaan, ja voi että oli hyvää! Reissu oli tarkoitus päättää kauniiseen auringonlaskuun joella, mutta oli hieman pilvistä, joten maisemat eivät olleet parhaimmillaan.

Illalla kokoonnuimme päärakennukseen, jonne paikalliset tulivat näyttelemään esityksen paikallisista parannustavoista. Tämän jälkeen nuoret tytöt tanssivat meille rumpujen ja muiden soittimien soidessa, ja tietenkin tämä kaikki taas päätyi siihen, että kaikki katselijat haettiin tanssimaan.

Myöhemmin meillä oli mahdollisuus eräänlaiseen puhdistautumiseen shamaanin avulla. Kaksi shamaania, molemmilla aina yksi henkilö kerrallaan. Ensin joivat jotain juomaa, ja laittoivat myös päähänsä / heittivät olan yli tms, kyselivät nimen, iän, ja jos on jotain mitä erityisesti haluaa kysyä. Siunasivat ja mitä lie tekivät, vihdan tyyppistä oksakimppua ravistelivat ympärillä, lauloivat/vihelsivät/hymisivät jotain. Tämä oli yllättävän rentouttavaa täydessä hiljaisuudessa ja pimeydessä. Lopuksi kertoivat jotain, auran värin jne. Mulla valitettavasti meni tämä osuus hieman ohi, kun en kaikkea ymmärtänyt, mies kun ei puhunut kaikkein selkeintä espanjaa. Jotkut puhuivat kauankin, ties mistä menneestä tai tulevasta. Jotkut kokivat tämän aikana jotain henkistä, itselle se oli lähinnä rentouttavaa.

Päivä 3.

Taas paljon venematkoja (jee!) ja kylien läpi käppäilyä. Näimme muun muassa yuca-, banaani- ja papaijaviljelmiä. Menimme toiselle lodgelle, josta vaihdoimme kumisaappaat jalkaan ja lähimme syvemmälle sademetsään. Tämä tarkoitti järkyttävää määrää hyttysiä. No, itseä ne ei haitannut ihan niin  paljon, luulen, että jotkut tytöt eivät ole niin tottuneet luonnossa olemiseen. Hyvin mahdollista, että osalle ensimmäinen reissu kauemmas / ilman vanhempia. Suomessa 18-vuotias voi olla hyvinkin itsenäinen, täällä kun tapana on asua vanhempien luona ainakin opintojen loppuun, eivätkä muutenkaan tee niin paljon asioita itsenäisesti. Kovasti ihmettelivät, että olen asunut monta vuotta poissa kotoa, käyn töissä, jolla ansaitsen rahat elämiseen. Osaa kohtaan olinkin kai enemmän isosisko-tyyppinen, jolta kyselivät kaikkea elämästä. Hassua.

Ryhmän nuoruus näkyi myös joskus huonolla. Oppamme olivat hyvin täsmällisiä, aikataulu oli toki pidettävä, ja ryhmämme tuskin kertaakaan oli valmis silloin kun piti. Oppaan kuunteleminen teki ilmeiesti myös tiukkaa toisinaan (tiedän, hiljaa oleminen on järkyttävän vaikeaa), joten minä yritin olla reippaana, ihan vaan että edes joku kuuntelisi. :D Myös kameroitaan eivät pystyneet laskemaan käsistään. Nyt en siis väitä, etteikö oma kamerani täyttynyt kuvista, mutta toisinaan tuntui, että he katsoivat koko reissun sen kameran näytön läpi. Eikä välttämättä edes niitä maisemia, vaan "ota musta kuva, oon viidakossa", "kato, puu, ota meistä ryhmäkuva" jne (ja tämä kaikki siis huutaen ja kirkuen). Kukapa minä olen arvostelemaan, mutta toisinaan tämä vaan hidasti kaikkea tuplasti ja ryysisten määrä oli loputon.
Noo, en nyt liian ilkeäksi rupea, mukavia tyyppejä  olivat, eikä kaikki samanlaisia kuitenkaan. Ja onpahan nyt edes yhdellä kurssilla 20 tyyppiä aina valmiina auttamaan.

Menimme siis syvemmälle viidakkoon, korkeampia ja isompia  puita (ja että ne olikin suuria!), tuuheampaa kasvistoa ja mutaisampaa maastoa. Jakauduimme kahteen ryhmään (luojan kiitos), ja pysähdyimme usein kuuntelemaan kun opas kertoi erilaisista puista, hedelmistä ja eläimistä. Saimme kokeilla myös liaanilla Tarzanin tyyliin heilumista.

Palasimme vieraslodgelle ja ennen lounasta oli vielä aikaa käydä uimassa joessa tai veneilemässä pienillä paateilla. Lounaan jälkeen tuli yksi minun lempiosuuksistani: piranjojen kalastaminen! Ihan perinteisillä onkivavoilla ja lihanpaloilla kalastelimme pinanjoja. Monta syöttiä multa vietiin, mutta kalaa en saanut. Syytän yhä aivan liian tylsää koukkua, katkera kun olen. Muutamalle kala sieltä nousi. Siitä olikin jo aivan liian pitkä aika kun viimeksi ongella ollut! Kuka mut veisi taas?!

Kiertelimme jokia ja palasimme omalle lodgellemme käymään suihkussa ja rentoutumaan. Pimeän jälkeen lähdimme pienelle joelle kuuntelemaan sademetsän ääniä. Kaikenlaista kurnuttajaa, sirkkaa ja huhuilijaa siellä kuului. Ja perulaisetkin osasivat hetken olla hiljaa. Opas kertoi myös paikallisista legendoista; päättömistä hevosista ja insestin tai pettämisen paljastavista apinoista. Taas meni hieman ohi oppaan selitys, esimerkiksi kun en eläimiä niin espanjaksi tunne, mutta kysyin myöhemmin yhtä tyttöä selittämään englanniksi nämä. Muuten reissun aikana pysyin melko hyvin mukana oppaan tarinoissa. Kyselivät myös mistä olen, ymmärränkö hyvin ja niin edelleen. "The land of Kimi Räikkönen"- kuului myös. Illallisen jälkeen pelailimme korttia (opin mm. maat espanjaksi!) ja muuta mukavaa, mutta multa ainakin uni vei voiton melko aikasin.

Päivä 4.

Neljäs päivä sisälsi toisen lempijuttuni: eläimiä! Käsittääkseni se oli jonkun perheen omistama tila, jossa juoksenteli vapaana paljon erilaisia ja -kokoisia apinoita, yksi  laiskiainen, tukaaneja, ja jotain muita eläimiä, joita en tunnistanut. Ja sitten ei-niin-vapaana oli myös käärmeitä. Osa apinoista oli hyvin hyvin ihmisystävällisiä, tulivat heti rantaan vastaan ihmettelemään, ottivat kädestä kiinni ja kiipesivät syliin/olkapäille/päähän. Aurinkolaseistaan oli hyvä pitää huoli, pirulaiset kun halusivat aina ne varastaan. Olin kyllä aivan rakastunut näihin! Ihania otuksia, välillä pikkuvauvoja ja toisinaan taas sellasia vintiöitä. Myös ne pienet marakatit (? tiedän apinalajeista liian vähän) olivat sellasia sydämensärkijöitä suurine silmineen ja kauniine turkkineen. Hieman ujompia, mutta kyllä sellanenkin uteliaisuudesta olkapäälle tuli. Ja sitten apinakuvapläjäys. En voinut vastustaa.

Mahdollisesti lempieläimeni oli kyllä laiskiainen. Ihan uskomaton. Syliin kun sen otti, niin se lähinnä vaan ihmetteli maailmaa, käänteli päätään hitaasti. Nappisilmät, ja näytti kuin olisi hymyillyt iloisena, aikamoinen vauva se oli sylissä. Kynnet sillä on pitkät kuin millä, niiden kanssa piti olla varovainen, mutta ei hätää, kun ei eläin tosiaan mitään äkkinäisiä liikkeitä tee. Maassa sen liikkuminen oli upeeta katseltavaa. Liikkui hitaasti, laiskasti, mutta silti näytti vähän kuin olisi jotain saalistanut.

Suuria käärmeitä saimme myös ottaa olkapäillemme, ja olla kunnon turisteja kameroineen! Toinen oli Anakonda, Amazonilla kun oltiin, toisesta en tiedä. Mulla ei ole suurta käärmekammoa (ehkä pitäisi?), joten ei tehnyt tiukkaa, eivätkä olleet mitenkään epämiellyttäviä.

Lounaan ja joessa uinnin (parasta!) jälkeen olikin aika hakea tavarat ja suunnata takaisin Iquitoksen kaupunkia. Siellä heitimme tavarat taas samaan hotelliin kuin aiemmin, ja lähdimme käymään eläintarhassa. Hieman oli surullista katsella apinoita pienissä häkeissään sen jälkeen kun oli niiden kanssa leikkinyt vapaana, mutta sellaista se on. Sieltä löytyi kaikennäköisiä paikallisiä otuksia, joillain oli enemmän tilaa, toisilla valitettavasti vähän vähemmän.

Kohteesta löytyi myös ranta uima- ja veneenvuokrausmahdollisuuksineen, jonka jätimme kuitenkin väliin, kun meidät yllätti sade. Eikä mikään pieni sade, vaan ikuisuuden kestävä rankkasade. Aluksi menimme katoksen alle hetkeksi suojaan, mutta totesimme ettei sade mihinkään lakkaa, joten eikun menoksi vaan. Osa perulaisista oli aivan innoissaan, taisi olla joillekin ensimmäinen kerta kun näkevät kunnolla vettä. Limassa kun ei neljää tippaa enempää sada koskaan. Arvotavarat pistimme suojaan muovipusseihin tai yhden sadeviitan alle, muuten olimme aivan läpimärkiä. Sama kuin olisi jokeen hypännyt.

Jostain syystä kaikki tulivat sateen aikana vuorollaan kysymään multa miten voin. Siinpä sitten selitellessä Suomen syksyä ja vaakatason vesisadetta viiden asteen lämpötilassa. Eli ei, sade ei ole mulle mitään uutta, ja tällainen lämmin sade ei varsinkaan itkemään pistä. Muutenkin sain reissun aikana varmaan lähes 20 kertaa kertoa mistä olen, miksi olen Limassa, kuinka kauan, mitä pidän Perusta, mitä pidän ruuasta (aina!) jne. Eipä siinä mitään, ihan ymmärrettäviä kysymyksiähän noi on, mutta siinä kymmenen jälkeen teki jo mieli kirjoittaa kaikki vastaukset käyntikortille ja jaella niitä sitten kyselijöille. Nooh, sellaista se on, onneksi nämä lauseet alkavat jo pian tulla helposti, ja jotain on oppinut Suomestakin kertomaan.
Sateesta nauttimista:

Kävimme syömässä ja illalla menimme rantaan markkinoille ostamaan tuliaisia ym. Lähinnä käsitöitä, koruja myynnissä. Paikalta löytyi myös ennustajia, eläviä patsaita, näytelmä/akrobatiaa, söpöjä hippejä, soittajia ja ilmapallon myyjiä. Varsin leppoista.

Illalla nautimme vähän ilojuomaa hotellilla, joka verotti kyllä aika lailla yöunista (0h), kentälle kun piti lähteä kuuden jälkeen aamulla. Pääsimme kentälle puolikuolleina vain saadaksemme selville, että lento on peruttu. Seuraavaa odotellessa. Osalla oli tarkoitus olla koe heti kun pääsemme Limaan, ja munkin piti tulla lukemaan illalla olevaan kokeeseen. No, näitä sattuu, ja muutaman tunnin päästä päästiin lähtemään.

Eipä kai tarttis enää loppuun sanoa, mutta hyvä reissu kokonaisuudessaan. Mahtavat maisemat, ihanat eläimet, upea luonto ja hiljaisuus, sekä parasta päästä Limasta hetkeksi pois. Suosittelen!

Tässä vielä ryhmäkuva koko porukasta (kuvasta kiitos Ana Gabriela):